Lapsille väkivallaton lapsuus

Kauhajoen tragedia on kirvoittanut viime viikkoina yleisönosastokeskustelua muun muassa Helsingin Sanomissa siitä, miten vanhemmat voisivat olla lastensa elämässä vahvempana auktoriteettina ja tukena. Yllättäväksi teemaksi on noussut lasten ruumiillinen kurittaminen. Olen törmännyt useaan kirjoitukseen, joissa on puhuttu lasten ruumiillisen kurittamisen oikeuttamisesta, mutta onneksi on muutamia vastakkaisiakin näkemyksiä esitetty.

Minun on todella vaikea ymmärtää näkemystä, että Kauhajoen ja Jokelan kaltaisten hirmutöiden tekemiset olisi voitu ehkäistä sillä, että vanhemmat olisivat kohdistaneet tekijöihin enemmän väkivaltaa lapsuudessa. Mielestäni on todella epäinhimillistä ja epäkasvattajamaista ajatella, että väkivallalla ja sillä uhkaamisella kasvatetaan lapsista vahvoja ja itsevarmoja. Tai että ”todellinen” auktoriteetti saavutetaan väkivallalla. Ylipäätään minua raivostuttaa, että tällaista keskustelua tarvitsee sivistyneessä nyky-Suomessa enää edes käydä. Suomessa lasten ruumiillinen kurittaminen (ja kyllä – siihen kuuluvat myös tukkapöllyt ja läimäytykset) on ollut kiellettyä yhtä kauan, kuin minä olen ollut olemassa, eli vuodesta 1984. On järkyttävää, että nykyäänkin keskustellaan siitä, että pitäisikö lapsia ehkä kuitenkin ”vähän” kurittaa ja että missä se raja menee. Jokainen tietää, että esimerkiksi naapuria ei saa lyödä, mutta yllättävän moni suomalainen tuntuu olevan edelleen sitä mieltä, että ”no, kyllä omaa lasta saa lyödä”. Pientä, haurasta, puolustuskyvytöntä lasta, jolla ei ole muuta mahdollisuutta, kuin luottaa järkähtämättömästi, että läheiset pitävät hänestä huolta ja haluavat hänelle hyvää. Lapsi, jonka loppuelämän mahdollisuuksiin vaikuttava itsetunto saa perustansa lapsuuden ihmissuhteista. Millaisen perustan itsetunnollensa saa lapsi, joka oppii, että kaikkein rakkaimmat ihmiset haluavat satuttaa häntä. Järkyttävää on, että vähän aikaa sitten ilmestyi tutkimus, jonka mukaan lapset kohtaavat yhä enemmän väkivaltaa jokapäiväisessä elämässään ja vieläpä selkeästi enemmän, kuin aikuiset ihmiset.

Monet tuntuvat perustelevan ruumiillista kurittamista sillä, että heitä itseäänkin on kuritettu lapsuudessa. Se ei ole mikään peruste; tämä kertoo ainoastaan siitä, miten herkästi myös huonot toimintamallit periytyvät sosiaalisesti. Samanlaista perustelua käytetään myös kulttuureissa, joissa naisten ympärileikkaus on tapa. Edellinen sukupolvi haluaa uusintaa kurjan kokemuksen myös seuraavalle sukupolvelle, ja yrittää oikeuttaa epäinhimillisen kärsimyksen. Lasten ruumiillista kurittamista pyritään perustelemaan myös sillä, että ”kun lasten kanssa on niin rankkaa ja joskus menee vaan hermot niin, että pitää purkaa se raivo kajoamalla lapsiin”. Pöyristyttävämpää ja surkeampaa perustelua en voisi kuvitella! Totta kai lasten kanssa voi olla ajoittain käsittämättömän rankkaa, mutta se ei oikeuta käyttämään väkivaltaa lapsiin, eikä tosiaankaan paranna perheen dynamiikkaa eikä helpota asioita. Tällaisten tilanteiden ehkäisemiseksi meillä pitääkin yhteiskunnassa olla järjestelmiä, joiden avulla perheet saavat konkreettista apua ja tukea jaksamiseensa, ennen kuin asiat kärjistyvät. Monet naiset kärsivät esimerkiksi synnytyksenjälkeisestä masennuksesta ja heidän on siksi vaikea jaksaa hoitaa vaikkapa vauvaa sekä isompia sisaruksia. Tai monen pienen lapsen perheissä vanhempien jaksaminen on usein äärirajoilla. Jokaisen kuuluu tässä hyvinvointivaltiossa saada apua, ennen kuin jaksamisen äärirajat tulevat vastaan.

Monet perustelevat lasten ruumiillista kurittamista myös sillä, että siten vanhemmat onnistuvat olemaan uskottavia auktoriteetteja lastensa silmissä. Mikä uskottava auktoriteetti se sellainen on, joka antaa satunnaisesti periksi omalle, huonolle itsehillinnälleen ja raivolleen?? Auktoriteetti, joka huutamalla ja riehumalla yrittää saada oman turhautuneisuutensa purettua. Lapsia ei pidä aliarvioida. Lapset ymmärtävät esimerkiksi johdonmukaisuutta paljon paremmin, kuin monet aikuiset uskovatkaan. Lapset kunnioittavat johdonmukaisuutta, sanansa pitämistä, tekemisten perustelua. Väkivalta-auktoriteetilla kasvatettu lapsi jää vain odottamaan, milloin hän itse on niin iso ja pelottava, että voi itse olla epäkunnioittava ja väkivaltainen heikompiaan kohtaan.

Eilen tuli televisiosta ”Silminnäkijän”-dokumentti, jota ei voinut itkemättä katsoa. Aiheena oli juuri vanhempien lapsiin kohdistama väkivalta. Monet tarinoista olivat niitä tavallisia, että isä tai äiti oli käsittämättömän väsynyt ja taaperoikäiset tai sitä vanhemmat lapset käyttäytyivät tottelemattomasti, eikä vanhemman pinna enää kestänyt, ja tilanne päättyi tukkapöllyyn tai läimäytyksiin. Mutta oli myös monta pöyristyttävää kertomusta siitä, miten vanhempi ei kestänyt pienen sylivauvan normaalia itkua, ja raivoissaan ravisteli, viskoi, löi tai riuhtoi raajoista pientä vauvaa. On sanomattakin selvää, että pienen vauvan vammat ovat helposti järisyttävän vakavia. Aivovammakin syntyy jo hetkellisellä ravistelulla. En voi käsittää, miten joku voi tehdä jotain niin brutaalia pienelle, hauraalle ja viattomalle olennolle.

Vauvaperheen elämä voi olla todella raskasta sekä äidille että isälle. Lisäksi ihmiset asuvat hajallaan, kaukana sukulaisista, tukiverkot ovat hauraita, ja uudet perheet joutuvat usein selviytymään itsekseen. Mielestäni esimerkiksi kotiavussa ja neuvolatoiminnassa olisi kehittämisen varaa, jotta voitaisiin vaikuttaa perheiden jaksamiseen. Neuvolassa perheisiin pitäisi suhtautua enemmän kokonaisuuksina, joissa kaikilla perheenjäsenillä on tärkeä rooli, koska näinhän on käytännön perhe-elämässäkin. Isän ja vauvan suhteen kehittymistä täytyy tukea, ja ottaa isät aktiivisiksi toimijoiksi neuvolatoiminnassa. Neuvola keskittyy helposti vauvaan ja äidin raskaudenaikaiseen hyvinvointiin. Mutta äidin voinnista ja jaksamisesta täytyy pitää huolta myös raskauden jälkeen ja yhtä lailla myös isän voinnista täytyy huolehtia. Kuka muistaa kysyä isältä, miltä hänestä tuntuu, kun hämmentävä pieni nyytti on tullut maailmaan ja muuttanut ennen niin viehättävän ja älyllisen kumppanin maidontuoksuiseksi vauvanruokintakoneeksi, joka on niin uupunut, että nukahtelee istualleen? Vanhemmat tarvitsevat sekä tietoa että tukea. Monille miehille, ja ehkä usein monille naisillekin, voi tulla yllätyksenä tieto, että terve vauva voi itkeä monta tuntia vuorokaudesta. Ihmisten on hyvä valmistautua tiedollisesti tulevaan, mutta vanhempien pitää saada myös käytännön apua ja tukea silloin, kun jaksamisen rajat tulevat vastaan.

Paljon on tässä maailmassa parantamisen varaa. Lapsiperheiden ja lasten hyvinvointi on erittäin tärkeä asia. Maailmalla ei ole tulevaisuutta ilman uutta sukupolvea, nimenomaan tasapainoista, onnellista, itsevarmaa, rakkaudella kasvatettua sukupolvea.