Elämme yhteiskunnassa, joka suvaitsee raiskauksia

Viime aikoina suurempien uutisten seassa on taas vilissyt pienempiä, mutta sitäkin merkityksellisempiä uutisia. Raiskausuutisoinnit pysäyttävät minut aina. Emme elä todellisessa, tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jos jokaiselle ihmiselle ei pystytä takaamaan sellaisia perusasioita, kuin oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ja turvaan. Seksuaalisuus on niin herkkä osa ihmisyyttä, että sitä koskevat loukkaukset on otettava erityisen vakavasti ja rangaistusten on oltava sen mukaisia.

Jälleen kerran Itä-Suomesta kajahtaa; Itä-Suomen hovioikeus lievensi tuntuvasti tuomioita, jotka Joensuun käräjäoikeus langetti viidelle miehelle nuoren tytön joukkoraiskauksesta. Suora lainaus Iltalehden nettiuutisista: ” Hovioikeuden mukaan kyseessä oli törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, ei törkeä raiskaus. Rikokset tapahtuivat Tohmajärvellä kesällä 2000, kun uhri oli 15-vuotias. Kaikki tuomitut ovat nykyisin 29-vuotiaita. Julkisessa selosteessaan hovioikeus perusteli, miksi kyseessä ei ollut raiskaus tai sen yritys. HO:n mukaan jäi näyttämättä, että miehet olisivat omalla toiminnallaan saattaneet uhrin puolustuskyvyttömään tilaan juottamalla tämän humalaan tai sitomalla kiinni sängyn tolppiin. Kahden miehen tuomio aleni viidestä vuodesta 2 vuoteen 10 kuukauteen ehdotonta vankeutta ja kahden neljästä vuodesta 2 vuoteen 4 kuukauteen. Rikoksen yrityksestä tuomitun viidennen miehen vankeus muuttui ehdolliseksi. Käräjäoikeus oli tuominnut hänet 2 vuodeksi 4 kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Mies päästettiin jo lokakuussa vapaaksi hovioikeuden välipäätöksellä. Ratkaisun mukaan neljä miestä syyllistyi sekä seksuaaliseen hyväksikäyttöön että törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Viides syyllistyi yritykseen. Korvausvelvollisuus säilyi ennallaan. Miehet joutuvat korvaamaan uhrille henkisestä kärsimyksestä 24 000 euroa.”

Itä-Suomen hovioikeus on aiemminkin useaan otteeseen kunnostautunut raiskaustuomioiden lieventämisessä. Omaan oikeustajuuni ei uppoa ajatus, että erityisesti lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ”ei ole niin kovin paha juttu”. Yhteiskunnan velvollisuus on suojella erityisesti lapsia, viatonta, uutta sukupolvea. Ja, kyllä, 15-vuotias on myös lapsi. Eikä pitäisi pitää lieventävänä asianhaarana sitä, jos nuori olisi alun perin suostunut vapaaehtoisesti lähtemään miesten mukaan. Ei naiivi 15-vuotias aina välttämättä ymmärrä, missä kohden saattaa tulla vaaranpaikka vastaan. On aikuisten tehtävä varmistaa, ettei nuorille tapahdu mitään pahaa edes haparoivassa nuoruudessa. Ja jokaisen aikuisen tulee kantaa vastuunsa asiassa.

Toinen tapaus, josta viime päivinä olen lukenut, on Mikkelin käräjäoikeudesta. Mikkelin käräjäoikeus päästi ehdollisella 25-vuotiaan miehen, joka oli pakottanut 19-vuotiaan naisen seksiin ”vain lievää väkivaltaa” käyttäen. Miehen aiemmat, 7-vuotiaaseen tyttöön ja 8-vuotiaaseen poikaan kohdistuneet seksirikokset, oikeus laski vanhentuneiksi. Syyttäjä oli vaatinut miehelle rangaistusta sekä raiskauksesta että lapsiin kohdistuvista haureuksista. Tyttöön ja poikaan kohdistuneet rikokset olivat käräjäoikeuden mukaan tapahtuneet pääosin yli kymmenen vuotta ennen syytteen nostamista, joten ne olivat vanhentuneet. Osa rikoksista jäi oikeuden mukaan lisäksi toteen näyttämättä. Lieventäväksi oikeus katsoi myös sen, että "vastaaja on ollut syytteessä väitettyyn tekoaikaan vasta 15-vuotias murrosikäinen lapsi".

Viime vuoden lokakuussa sattunut, 19-vuotiaaseen naiseen kohdistunut seksirikos lieveni käräjäoikeudessa esitetystä raiskaussyytteestä yhdeksän kuukauden ehdolliseen tuomioon ”sukupuoliyhteyteen pakottamisesta”. Oikeus katsoi, että seksiin pakottamisessa ja itse aktin aikana mies oli käyttänyt ”vain vähäistä väkivaltaa". Näin se katsoi raiskauksen tapahtuneen lieventävien asianhaarojen vallitessa ja tuomitsi miehen yhdeksän kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja kuuden tuhannen euron korvauksiin.

Mielestäni erityisen hälyttäviä, yhteiskunnan rappiosta kertovia tapauksia ovat nämä murrosikäisten pieniin lapsiin kohdistamat seksuaalirikokset. On syytä ravistella hereille vanhemmat, isovanhemmat, opettajat, sosiaalityöntekijät, kouluterveydenhoitajat ja kaikki kasvattajat ja ihmiset, jotka ovat lasten kanssa tekemisissä. Jokainen voi omalta osaltaan olla varmistamassa uudelle sukupolvelle vakaan kasvualustan, ja olla valppaana, jotta orastaviin ongelmiin ja esimerkiksi ongelmakäyttäytymiseen päästään puuttumaan heti alussa.

Suomalainen oikeuskäytäntö on raiskausten suhteen kummallinen. Vaikuttaa siltä, että täällä ”tasa-arvon mallimaassa” vallitsee ilmapiiri, joka suvaitsee raiskauksia, ja peräti rohkaisee niihin. Raiskaus on rikos, joka kannattaa. Siitä jää harvoin kiinni, ja jos jääkin kiinni, suurin osa tapauksista ei koskaan etene oikeuteen asti. Ja vaikka etenisikin, on olemassa hyvin laaja skaala ”lieventäviä asianhaaroja”, joilla sopivasti saadaan minimoitua tuomioita. On hyvin harvinaista, että raiskauksesta saisi edes muutaman vuoden vankeutta. Ja tuomion jälkeen on mahdollista taas lähteä uusimaan rikoksia. Ja nimenomaan raiskausten kohdalla rikosten uusimistodennäköisyys on erittäin korkea. Mielestäni tämä pitäisi ottaa huomioon tuomioita langetettaessa. Tuomion kuuluu kertoa rikolliselle, että ”emme hyväksy toimintaasi, emmekä anna sinun tehdä tätä toista kertaa”.

Raiskaustuomioiden käsittelyn tekee ongelmalliseksi myös se, että raiskaustilanteista vallitsee usein harhainen mielikuva. Suurin osa raiskauksista ei suinkaan tapahdu aamuyöllä, kun puskaraiskaaja yllättää yksin, humalassa baarista kotiin palaavan naisen. Kaksi kolmasosaa raiskauksista on tilanteita, joissa raiskaaja on uhrin tuttu, joku ihminen, johon hän valmiiksi luottaa tai luulee voivansa luottaa; ystävä, kaverin poikaystävä, setä, isoveljen kaveri yms. Siksi uhrien voi olla usein hyvin vaikeaa uskaltaa kertoa tilanteesta kenellekään. Monia raiskattuja hävettää. Monet raiskatut kuvittelevat, että tapahtunut on jollain lailla heidän oma vikansa, tai pelkäävät, että esimerkiksi perhe suuttuu, kun uhri paljastaa rikoksentekijän, joka onkin joku perheelle tuttu. Voi vain kuvitella sitä inhimillistä tuskaa ja jatkuvaa pelossa elämistä, jos uhri joutuu vieläpä päivittäisessä elämässään kohtaamaan raiskaajansa säännöllisesti. Usein tämänkaltaisissa tilanteissa raiskaaminen on myös toistuvaa.

Erityinen häpeäpilkku suomalaisessa raiskauslainsäädännössä on ollut raiskaus avioliitossa. Suomessa raiskaus avioliitossa tehtiin rangaistavaksi vasta vuonna 1994, kun muissa Pohjoismaissa tämä on tehty jo jopa vuosikymmeniä aiemmin. Tämä asia on mielestäni ratkaiseva esimerkiksi perheväkivaltaan liittyvissä tapauksissa. Viranomaisilta on jäänyt pitkään täysin huomiotta, miten vakavia ihmisoikeusrikkomuksia monissa avioliitoissa on tapahtunut, kun seksuaalista väkivaltaa ei ole huomioitu. Aihepiiri on luultavasti viranomaispiireissäkin vain vaiettu kuoliaaksi. Seksuaalinen väkivalta ja nöyryyttäminen ovat kuitenkin vakavimpia asioita, mitä väkivaltaisissa parisuhteissa tapahtuu, ja ne haavoittavat ja murentavat uhrin itsetunnon usein lopullisesti. Ei riutunut, nöyryytetty nainen jaksa lähteä vaatimaan oikeuksiaan, eikä varsinkaan uskalla erota väkivaltaisesta miehestään, peläten kostoa.

Suomalainen oikeusjärjestelmä olettaa uhrilta valtavaa aktiivisuutta syytteen nostamisessa ja asian edistämisessä. Miten sellaista voidaan olettaa ihmiseltä, joka on kokenut valtavan nöyryytyksen. Vähintä, mitä yhteiskunta voi tehdä niin valtavaa vääryyttä kokenutta ihmistä kohtaan, on huolehtia siitä, että uhri saa tukea, apua ja että raiskaajan oikeuden eteen saattaminen onnistuu uhrin kannalta mahdollisimman kivuttomasti. Ja totta kai rikollisillakin täytyy olla oikeusturva, eikä ketään saa syyttää heppoisin perustein, varsinkaan vakavista rikoksista. Mutta sitten, kun on selvää, että rikos tapahtunut, keskitytään sopivan rangaistuksen langettamiseen, eikä ruveta keksimään mitään naurettavia lieventäviä asianhaaroja, että ”raiskaustilanne ei ollut tekijän kannalta niin miellyttävä, kuin olisi voinut olla”, ”Oli pakkasilma”, ”Puskassa oli paljon hyttysiä”. Ja nämä siis todellakin ovat oikeita esimerkkejä lieventävistä asianhaaroista, joita raiskausoikeudenkäynneissä on käytetty. Tai uhrin kannalta valtavan nöyryyttäviä lieventäviä asianhaaroja, kuten, että ”Uhri nukkui”, ”Uhri oli humalassa”. Minun oikeustajuni mukaan siitä pitäisi päinvastoin tulla vielä ankarampi tuomio, jos raiskaaja käyttää uhrin heikentynyttä puolustuskykyä hyväkseen. Mutta ei, se katsotaan lieventäväksi asianhaaraksi, joka hyödyttää raiskaajaa. Eikä uhria lohduta yhtään se, jos raiskaus määritellään ”sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi”, josta tulee vielä lievempi tuomio.

Tärkeä uudistus suomalaiseen raiskauslainsäädäntöön, tuomioiden tiukentamisen lisäksi, olisi, että raiskauksesta tehtäisiin virallisen syytteen alainen rikos sen sijaan, että se on asianomistajarikos. Eli nykyisellään on uhrista kiinni, jos hän haluaakin perua syytteen tai keskeyttää oikeusprosessin. Ei siis ihme, että niin pieni osa esille tulleistakin raiskauksista etenee oikeuteen asti. Monet uhrit peruvat syytteen, koska he pelkäävät kostoa tai raiskaaja tai hänen sukulaisensa peräti uhkailevat asialla. On yhteiskunnan asia osoittaa, että uhrit saavat apua ja rikolliset tuomitaan asianmukaisiin rangaistuksiin. Se ei ole mikään yksityisten ihmisten sopimuksenvarainen asia, varsinkaan, kun uhrin ja rikollisen asema on usein hyvin epäsuhta. Rikollinen on niskan päällä ja uhri pelkää ja häpeää.

Suomen on aika kasvaa todelliseksi sivistysvaltioksi ja osoittaa, että jokaisella ihmisellä todella on oikeus turvaan ja koskemattomuuteen. Se on ehdoton edellytys todelliselle tasa-arvoiselle yhteiskunnalle.